Itsekseen Itäkairassa

Tänäkin vuonna päätin kesälomani aluksi tehdä vaellusreissun, jonka aikana saisin tuuletettua hieman ajatuksia ja karkotettua stressin. Viime vuotisesta neljän päivän vaellusreissusta en kirjoittanut blogitekstiä, koska silloin kuvien ottaminen jäi vesisateiden vuoksi vähäiseksi. Viime kesän reissu oli muutoinkin aikamoista selviytymistä ja muistiinpanotkin jäivät siksi kokonaan tekemättä. Tälläkin kertaa otin kohteeksi Itäkairan, eli Saariselän kansallispuiston erämaaosan. En tykkää kutsua aluetta Urho Kekkosen Kansallispuistoksi, vaan mieluummin käytän vaihtelevasti Itäkaira, tai Saariselkä nimityksiä. Aluehan ristittiin Kekkosen kansallispuistoksi vasta joskus 1980-luvulla, kun oli tarve löytää Kekkoselle nimettävä puisto. 

Tällä kertaa päätin tehdä hieman pidemmän noin viikon mittaisen vaelluksen, kun aiemmin olen viettänyt maastossa vain neljä päivää. Lähdin matkaan vanhalla 50 litran rinkalla, jonka pakkaaminen viikon tarpeita varten osoittautui haastavaksi tehtäväksi. Pakkasin rinkan siten, että otin mukaan välttämättömät ruuat ja vähän ekstraa selviytyäkseni viikon ajan ja jätin sitten jonkin verran pois vaatteista, jotta kaikki tavarat mahtuisivat rinkkaan. Reissua varten uusin telttani tilaamalla Kiinasta Aliexpress-nettikaupasta kätevän kahden hengen teltan. Teltta maksoi ainoastaan parikymmentä euroa+rahtikulut+verot ja vaikutti ihan pätevältä asumukselta, kun kasasin sen ennen reissua. Aiemmin olen retkeillyt minikokoisella yksikerrosteltallani, joka on kyllä ultrakevyt, mutta todella huono vesisateessa kun kosteus tiivistyy teltan sisään. 

Viikon ruokatarpeet (Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla ne auki)

1. Päivä 2.8.2016: Aittajärvi - Sarvijoki n. 11-12km

Kesälomani alkoi tänä vuonna elokuun alussa ja jo 2. päivä elokuuta tiistaina lähdin ajelemaan kohti pohjoista. Ajomatka tuntui tällä kertaa yllättävän kevyeltä. Saavuin tutulle Aittajärven parkkipaikalle noin kello 22. Parkkialueella oli taas paljon autoja, sillä Aittajärvi on todella kätevä lähtöpaikka, jos haluaa päästä nopeasti erämaahan. Laitoin rinkan valmiiksi, join yhden oluen ja lähdin kävelemään kohti Suomujoen ylityspaikkaa valmiiksi shortsit päällä ja crocksit jalassa. Aittajärveltä lähtiessä Saariselän erämaaosaan päästäkseen täytyy kahlata ensin Suomujoen yli ja minusta kätevintä on laittaa kahlausvaatetus valmiiksi heti autolta lähtiessä. Kahlasin helposti jo tutuksi tulleen joen yli, tällä kertaa vettä oli joessa normaalisti, eli noin polveen saakka. 

Suomujoen kahlaamo Aittajärvellä 

Joen ylityksen jälkeen vaihdoin vaelluskengät jalkaan ja lähdin painelemaan hyvää vauhtia pitkin Maantiekurun polkua. Tänään minulla oli tavoitteena ehtiä tutulle telttapaikalle Sarvijoen yläjuoksulle ja päätin pitää hyvää vauhtia, koska ilta alkoi pimenemään ja Maantiekurun polun varrella ei oikeastaan ole mitään ihmeellisempää nähtävää. Kaksi tuntia sain edetä kivassa pilvisessä säässä, kunnes Seisomakivenselän päälle kiivettyäni tunturista iski vastaan saderintama ja ilma muuttui sumuiseksi. Seisomakivenselän vaaran päältä lähdin laskeutumaan suorinta reittiä kohti Sarvijoen latvuksia, mutta kohta huomasin, että sumun vuoksi en nähnyt alhaalla olevaa jokilaaksoa lainkaan. Täytyi kaivaa esille puhelin ja tarkistaa sijainti, etten kulkisi rinnettä pitkin kulkiessa ohi joen haaraumakohdasta, josta minun oli tarkoitus kääntyä kohti Sarvijoen yläjuoksua. Puhelinta tonkiessa huomasin, että sormetkin olivat jo ihan kohmeessa kylmästä ilmasta ja sateesta. Mielessä kävi heti, että näinhän tämän reissun piti alkaakin. Saariselällä sataa yleensä aina, kun minä sinne menen. 

Lähtövalmiina

Puhelimen avustuksella löysin joen haaraumaan ja kastelin ylityksessä kenkäni pahasti, kun en viitsinyt alkaa vaihtamaan jalkaan crocseja kahlaamista varten. Lähdin kulkemaan jokivartta ja kohta löysinkin joen keskellä olevan tutun saarekkeen, jossa telttailin yhden yön verran pari vuotta sitten. Pystytin teltan nopeasti ja syöksyin telttaan. Vaihdoin kuivat vaatteet ja konjakkikorkillisen jälkeen keho alkoikin lämmetä. Olin heti kylmettänyt itseni sateessa ja asiaa ei auttanut myöskään se, että olin joutunut keventämään rinkkaa jättämällä liikoja vaatteita pois matkasta. Kiehautin sateessa teltan eteiskatoksessa Trangialla veden ja valmistin pasta-bolognese kuivaruoka-aterian. Päätin tällä vaelluksella  rinkan tilan säästämiseksi käyttää kuivaruoka-annoksia, jotka söisin iltaisin ja päivisin lounastauoilla aioin tehdä lämminkuppi-aterioita soijarouheella tehostettuna. Syötyäni kello oli jo kolme yöllä ja luin hetken aikaa mukaani ottamaa kirjaa, ennekuin nukahdin vesisateen ropinaan ja lähellä virtaavan tunturipuron solinaan. 

2. Päivä 3.8.2016: Sarvijoki 0km

Heräsin kello 11 ja laitoin heti eilisestä märät vaatteet kuivumaan kävelysauvoista ja teltan naruista virittelemiini kuivaustelineisiin. Sadekuuroja meni kokoajan ylitse ja vaatteita täytyi välillä siirtää takaisin telttaan. Tänään minun oli tarkoitus käydä Paratiisikurussa, mutta sateisen sään ja märkien vaatteiden vuoksi päätin muuttaa reittisuunnitelmaa ja pyhittää tämän päivän vaatteiden kuivattamiselle. Olin vaellukselle lähtiessä päättänyt olla ainakin yhden päivän pelkästään paikoillani ja tämä toinen päivä sai luvan olla se päivä. Tutkin teltassa karttaa ja päätin jatkaa huomenna Sokostille ja jättää Paratiisikurussa käynnin reissun viimeisille päiville. Päiväunia ja vaatteiden kuivaamista jatkaessani huomasin, että kiinalaisessa teltassani ei mahdu nukkumaan 175cm pitkä ihminen normaalisti, vaan nukkumisasento täytyi olla teltan kulmasta kulmaan, jotta jalat sai suoraksi. Teltan värivalinta ei ollut myöskään kovin onnistunut. Olin ostanut kirkkaan keltaisen teltan, joka houkutteli puoleensa lähiseudun kimalaiset ja ampiaiset. Välillä ulko- ja sisäteltan välissä kävi melkoinen pörinä, kun parikymmentä ampiaista oli jäänyt sinne loukkuun luullessaan keltaista telttaani jättiläiskukaksi. 

Vaatteiden kuivatusta

Teltta oli taas aikaisemmiltakin vaelluksilta tutulla paikalla Sarvijoen varrella. 

Kello 15 aikoihin söin lounaan ja jatkoin teltassa makaamista ja kirjan lukemista. Ulkonakaan ei voinut olla, koska ylitse meni jatkuvasti ukkoskuuroja. Viimeiset päiväunet nukuin iltakahdeksasta lähtien ja heräsin yhdentoista aikaan yön jo pimentyessä. Keitin iltapuurot säästääkseni yhden kuivaruoka-annoksen seuraavia päiviä varten. Otin korkillisen konjakkia ja jatkoin vielä hetken aikaa lukemista, kunnes nukahdin. Tämä päivä oli tapahtumien puolesta todella tylsä, mutta ajoi asiansa, kun sain nukuttua kunnolla. 

3. Päivä 4.8.2016: Sarvijoki - Sokosti n. 11-12km

Heräsin aamulla monta kertaa, mutta aina kun kurkistin ulos teltasta satoi ja jouduin jatkamaan vielä unia. Kello oli 10:30, kun vesisade vihdoin taukosi ja pystyin laittamaan vaatteet vielä kuivumaan. Vaatteet eivät olleet täysin kuivaneet eilispäivän aikana. Aloin keittämään puuroa ja puuron syötyäni ja kahviveden kiehuessa sade alkoi taas. Ylitse meni melkoinen ukkoskuuro ja välillä satoi rakeitakin. Kiinalainen telttani kesti rakeet erinomaisesti. Nautiskelin aamukahvia ja odottelin sateen taukoamista. Puolen päivän aikaan sade taukosi taas, mutta kuuroja näytti olevan edelleen liikkeellä. Teltta ja kengät eivät olleet vielä täysin kuivat, mutta tässä vaiheessa täytyi silti jatkaa matkaa, jotta ehtisin illaksi seuraavalle telttapaikalle. 

Lähdin tuttua reittiä kohti Sokostia: ensin kiipeäisin Siliäselän huipulle, sitten Skoaltoaiville, josta laskeutuisin Pälkkimäojan varteen ja kiipeäisin taas ylemmäksi Riitelmäpään satulan kautta Sokostille. Lähdin tallaamaan kohti Siliäselän huippua ja pysähtelin välillä katsomaan maisemia ja vetämään happea. Tunturiin nouseminen tuntui hienolta ja oli mahtava nähdä miten tutut Itäkairan tunturimaisemat alkoivat avautua ympärillä. Muistin, että nousu Sarvijoen varresta Siliäselälle oli raskas, mutta nyt nousu tuntui aivan kauhealta. Luultavasti tunne johtui siitä, että vietin koko edellispäivän lähinnä teltassa makoille ja jalat olivat aivan tukossa. Lopulta pääsin Siliäselän päälle ja näin ensimmäisen kerran Sokostin huipun. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tuonne en tule kyllä tänään pääsemään. Siliäselän huipulla jouduin pukemaan päälle takin ja laittamaan rinkkaan sadesuojan, kun ylitse meni rajumpi sadekuuro. 

Tunturiin nousessa maisemat alkoivat avautumaan. Taustalla Sarvijoki ja Kaarnepää.

Jatkoin matkaa Skoaltoaiville, jonka rinteessä minua lähti hetkeksi seuraamaan yksinäinen poro. Poro lähti lopulta omille teilleen, kun aloin huutamaan sille käskyjä painua tiehensä. Skoaltoaivin etelä-rinteessä päätin pitää ruokatauon ennen loppunousua kohti Sokostia. Keittelin peruna-purjo lämmin kuppi- aterian ja lisäsin sekaan soijarouhetta. Kahvia juodessa huomasin kiikareilla, että tunturissa oli tänään ruuhkaa. Idässä päin tunturin päällä kulki kaksi vaeltajaa koiran kanssa ja etelässä Riitelmäpään rinteessä kivikossa matkaa taittoi neljän vaeltajan seurue. Mietiskelin millaistakohan olisi vaeltaa isommassa porukassa? Pitäisi ehkä joskus kokeilla. 

Skoaltoaivilla, edessä Riitelmäpää ja Sokosti. 

Laskeuduin Pälkkimäojalle ja täytin juomapulloni. Sitten jatkoin nousemista ensin Riitelmäpään rinteeseen, josta jatkoin tuntureiden välistä satulaa pitkin Sokostin rinteille. Tässä vaiheessa sää oli muuttunut aurinkoisemmaksi ja päätin tauolla ottaa kengät ja sukat pois, koska jalat tuntuivat paistuvan vaelluskengissä. Makoilin tasaisella kivikolla varmaan puolisen tuntia jalat rinkan päällä koholla ja katselin taivaalla liikkuvia pilviä. Tällaiset lyhyet lepohetket ovat minusta aina vaellusreissujen parhaita hetkiä. Tein vielä lyhyen jumpan yläselälle ja sitten lähdin jatkamaan vielä loppunousua Sokostille. Tällä kertaa menin ensin huipulla sijaitsevalle mastolle, jossa pidin pienen tauon ja jatkoin sitten oikealle huipulle. Huipulle saapuessani fiilis oli hieno, olin huiputtanut Sokostin jo toisen kerran elämässäni. Tuuletin ja kiipesin endorfiininpuuskassa huipun kivikasan päälle huutamaan. Otin jonkin aikaa valokuvia, kunnes muistin, että isomman tunturin huiputtaessahan täytyi ottaa konjakit. Otinkin heti kaksi hörppyä Dupyita, koska viime kerralla olin unohtanut tämän rituaalin kokonaan. 

Kirkastunut sää ja hienot maisemat saivat mielenkin kirkkaaksi. 

Sokostin huipulla, taustalla Luirojärvi. 

Lähdin laskeutumaan Sokostilta etelään kohti Hietapäätä ja Kärppäpäitä, jonne ajattelin laittaa telttani Sokostilta laskevan tunturipuron varrelle. Konjakki oli noussut hieman päähän ja kauheassa kivikossa alamäkeen taiteilu meinasi koitua kohtalokseni useamman kerran. Kaksi kertaa taitoin kivikossa hieman vasenta nilkkaani ja yhden kerran muljautin polveni. Jälkikäteen ajateltuna reitti oli täysin järjetön, mutta toisaalta Sokostin rinteiltä ei taida löytyä reittiä, jossa ei olisi kivikkoa. Lopulta pääsin kuin pääsinkin ehjänä puron varteen ja löysin Hietapään ja Kärppäpäiden välistä aivan huikean telttapaikan. Olin kartasta huomannut, että alueelta löytyisi jonkinlaisia pikkulampia ja lammet olivatkin hienoja. Alueella oli kaksi pikkulampea, joista ylimmäiseen laski pienimuotoinen vesiputous. Pystytin teltan hieman kauemmaksi puron varteen ja lähdin uimaan toiseen läheisistä lammista. Vesi oli aivan kirkasta ja myös jääkylmää, mutta talviturkki jäi tänne tunturilampeen. 

Hienoimpia paikkoja missä olen uinut.

Teltasta avautuvat maisemat olivat kyllä hienot. 

Iltapalaa valmistaessa sain sääreen pienen palovamman, kun karrikana-pussia sekoittaessa pussin sulkija aukesi ja kiehuva vesi roiskahti päälleni. Tällaisiakin tapaturmia voi näköjään vaelluksella sattua. Kahvin ja konjakin jälkeen olin jo valmis unten maille, koska takana oli todella rankka päivä. Aloinkin nukkumaan, mutta yllättäen heräsin jo tunnin päästä, koska ilmapatjani oli tyhjentynyt. Loppuvaelluksen ajan nukuinkin lonkat kipeänä pelkällä makuualustalla, koska en ollut muistanut ottaa mukaan liimaa ilmapatjan paikkaamista varten. 

4. Päivä 5.8.2016: Hietapää/Kärppäpäät - Anterinjoki n. 9-10km. 

Heräsin yöllä monta kertaa lonkkakipuihin, kun jouduin tyytymään kovaan makuualustaan ilmapatjan ollessa puhki. Aamulla heräsin yhdeksän aikoihin, kun aurinko alkoi lämmittää telttaa. Olo oli aika raihnainen ja pääkin oli kipeä konjakin sippailusta. Avasin teltan oven, jotta ilma vähän viilentyisi ja jatkoin unia vielä parin tunnin ajan. Aamupalaa kokkailin lounasaikaan 11 aikoihin ja tuossa vaiheessa pääkipukin oli jo tiessään. Hitaat aamut ovat asia, josta tykkään vaellusreissuilla. En laita koskaan vaelluksella herätyskelloa soimaan ja on aivan mahtava tunne, kun aamulla ei tarvitse nousta ylös, jos ei halua. 

Aamupuurot kiehuivat yleensä normaaliin lounasaikaan. 

Pakkailin tavarat ja ennen lähtöä löysin rinkasta vielä puhelimeni ja päätinkin testata löytyisikö täälläpäin Itäkairaa DNA:n verkkoa. Verkko löytyikin ja toimi jopa todella nopeasti. Sometin hetken aikaa ja mietin onkohan Sokostille lisätty DNA:n lähetin? Pakkasin vielä teltan ja lähdin nousemaan ensimmäiselle Kärppäpäälle. Nousu oli yllättävän nopea, koska olinhan jo nousuun lähtiessäni kohtuullisen korkealla. Tykkään yleensä vaeltaa pitkin tuntureiden huippuja ja satuloita, koska ylhäällä tunturissa yleensä tuulee minkä vuoksi hyttysiä on vähemmän. Myös suunnistaminen on tunturissa helpompaa, kun kompassia ei tarvitse käyttää, vaan voi suunnistaa pelkästään kartalla tuntureiden sijainteja tarkkailemalla. Tällä reissulla en ottanut kertaakaan kompassisuuntaa ja puhelinta käytin sijainnin määrittämiseen yhden kerran ensimmäisen päivän sankassa sumussa. 

Leiri paketoitu. 

Ensimmäiseltä Kärppäpäältä jatkoin toiselle ja siitä edelleen satulaa pitkin Pirttikallionvaaran huipulle. Ensimmäistä kertaa kolmivuotisen vaellusurani aikana pystyin tänään vaeltamaan shortsit jalassa. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin, mutta tuuli kävi kuitenkin sen verran, ettei hyttysiä ollut lainkaan. Pysähdyin Pirttikallionvaaran huipulla katselemaan tulosuuntani tuttuja tuntureita, jotka näyttivät upeilta tästä suunnasta katseltuna. Aiemmin olen vaeltanut vain Sokostille ja Muorravaarakkaan saakka, joten nämä seudut olivat minulle aivan uusia. Pirttikallionvaaran huipun ylitettyäni huomasin, etten päässytkään enää etenemään pitkin tuntureiden satuloita, koska sellaista ei enää edessä ollut, vaikka olin niin kuvitellut karttaa tutkimalla. Ainut vaihtoehto olisi laskeutua alas kivikkoista rinnettä puronvarteen ja jatkaa sitä Anterijokivarteen, jonka varrelle aioin tänään leiriytyä. Päätin pitää kuitenkin ensin ruokatauon ja kiehautin vedet lämminkuppi-ateriaa ja kahvia varten. Syödessäni totesin, että tomaatti-vuohenjuusto lämminkuppi maistuu ulkoilmassa uskomattoman hyvälle. 

Ensimmäisellä Kärppäpäällä. 

Oli hienoa nähdä tutut tunturit uudesta ilmansuunnasta.

Tähän päättyi tunturissa eteneminen ja täytyi laskeutua alas jokivarteen. 

Vesiputous.

Pirunportti erottuu kauas. 

Lähdin laskeutumaan alas Pirttikallionvaaralta ja kivikko oli taas sellaista, että on suorastaan ihme, etten katkaissut jalkaani. Olin lähestymässä puroa, kun kuulin yhtäkkiä outoa jyrinää. Luulin, että jostain päin oli tulossa ukkosrintama, mutta purolle päästyäni huomasin jyrinän kuuluvan hienosta vesiputouksesta. Huomasin, että puronvartta kulkeminen olisi aika vaikeaa, koska maasto oli todella pusikkoista ja välillä todella märkää suota. Päätin siksi kulkea pitkin Keinopään rinnettä, josta laskeuduin ennen Anterijoen haaraumaa alas. Alas rinteestä tultuani ylitin joen kahlaamalla ja löysin jokivartta pitkin kulkevan polun. Tässä vaiheessa täytyi pukea myös pitkät housut jalkaan, koska polku kulki sellaisessa risukossa, että sääret naarmuuntuivat heti verille. Kuljin noin puoli kilometriä eteenpäin ja löysin taas aivan loistavan telttapaikan. Ainoa haitta oli sääskien ja etenkin mäkäräisten valtava määrä. Minulla oli mukana Teho-Offia, jonka huomasin kuitenkin äkkiä täysin toimimattomaksi hyttysiä vastaan. Olin ennen vaellukselle lähtöä lukenut netistä uutisen, että Suomessa myytävien hyttyskarkoitteiden myrkkyjen pitoisuuksia on EU:n määräyksen vuoksi laskettu. Ainakin nyt ostamani Teho-Off oli täysin turhaa litkua. 

Löysin teltalle taas hienon paikan.

Anterinjoki.

Pystytin pelkästään teltan sisemmän kerroksen, koska ilma oli vieläkin todella lämmin. Kävin läheisessä joessa uimassa ja söin iltapalan. Teltassa makoillessa mietin, että tämäkin päivä oli tuntunut tosi raskaalta. Ehkä syynä oli eilinen konjakin kittaaminen, tai sitten se, ettei kuntoni riitä enää tuntureita pitkin kulkemiseen. Tänä iltana konjakkia ei tarvinnut juoda, koska sitä ei enää ollut. Ei olisi kyllä tehnyt mielikään. Tutkin vielä loppuillasta karttaa ja suunnittelin huomista etappia. Voisin edetä 8km matkan Anterimukan tuvalle, tai jatkaa siitä vielä ylemmäksi tunturiin, jos päättäisin huiputtaa ylihuomenna Kuikkapään. Kuikkapään huiputtaminen houkutteli, koska se jäi viime kesänä isäni kanssa tekemättä huonojen kelien vuoksi. Päätin tehdä reittivalinnasta päätöksen huomenna, kun näkisin, millainen oma kunto ja säätila olisi. 

5. Päivä 6.8.2016: Anterinjoki - Rovapää/Sara-Pieran Muurivaara, n. 11km

Yö jokivarressa oli kylmä, tunsin yön kylmyyden kasvoillani, kun heräsin yllä lonkkakipujen vuoksi. Jossain vaiheessa yöllä puhallin vielä ilmapatjan täyteen ja laitoin korkkiin tiivisteeksi minigrip-pussin, koska ajattelin että jospa patja vuotaakin korkin tiivisteestä. Patja tyhjeni kuitenkin vartissa ja yritin jatkaa unia kovalla makuualustalla. Loppureissun ajan muistelinkin aina iltaisin nukkumaan mennessä sitä, kuinka miellyttävää pehmeällä ilmapatjalla nukkuminen oli ollut. 

Aamulla heräämisestä ylös nousemiseen meni taas ainakin tunnin verran aikaa, mutta lopulta jaksoin alkaa puuron keittoon. Syötyäni ja kahvit juotuani pesin hampaat. Pesen vaelluksella ollessanikin hampaat kahdesti päivässä, kuten normaalisti. Olen kuullut, että jotkut eivät ota vaellukselle edes mukaan hammasharjaa, koska se lisää rinkan painoa. En ymmärrä näin tarkkaa grammojen viilausta, vaan itselläni vaelluksella mukana kulkee hammasharjan ja hammastahnan lisäksi myös päivittäiset vitamiinit ja hivenaineet.  

Aamu oli aurinkoinen. 

Pakkasin leirini ja lähdin kulkemaan kohti Anterimukan tupaa. Aluksi polku kulki todella tiheässä risukossa, mutta kohta se laajentui kaksiuraiseksi mönkijätieksi. Mönkijää tarvitaan täällä autiotupien huoltamiseen. Tuville viedään ainakin kaasupulloja, puita ja käymälöiden kuivikkeita. Se, että miksi näin laajamittaista autiotupapalvelua tarvitaan, onkin oma keskustelunaiheensa. Jotkut ovat autiotupia vastaan, mutta itse pidän laajamittaista tupaverkostoa hyvänä asiana. Tiheä tupaverkosto mahdollistaa vaellusharrastuksen monille käyttäjäryhmille, jotka eivät pystyisi vaeltamaan esim. pelkästään teltta ja retkikeitin- periaatteella. Tuvat ovat tärkeitä myös turvallisuuden kannalta, jos täytyy päästä nopeasti suojaan kylmyydeltä tai kuivattamaan varusteita (esim. jokeen kaatuminen ylittäessä sitä ja varusteiden kastuminen, paleltumat yms.). Itse olen nukkunut ainoastaan yhden yön autiotuvassa viime kesän vaelluksella. Silloin heräsin keskellä yötä kauheaan pääkipuun, joka johtui luultavasti tuvassa olleesta homeesta, koska pääkipu hävisi heti aamulla, kun olin hetken aikaa ulkoilmassa. 

Mönkijäura kohti Anterimukkaa. 

Etenin helppokulkuista mönkijäuraa kovaa vauhtia ja Anterimukan tupa tulikin vastaan jo noin 1,5 tunnin marssimisen jälkeen. Pidin pienen tauon tuvan nuotiopaikalla, söin muutaman myslipatukan ja otin valokuvia tuvan ympäristöstä. En käynyt tuvassa sisällä, mikä jäi vähän harmittamaan. Olin ajatellut tänään edetä mahdollisimman lähelle Kuikkapäätä, jotta tunturin huiputtaminen olisi huomenna mahdollisimman helppoa. Tutkailin kartasta, että Rovapään ja Sara-Piera Muurivaaran välisessä solassa voisi olla mahdollista telttailla ylhäälläkin tunturissa. Solassa kulki kartan mukaan pieni puro. Lähdin kulkemaan Muorravaarakkaan menevää polkua pitkin, josta laskeuduin noin kilometrin kulkemisen jälkeen Kaarreojan luokse. Ylitin Kaarreojan kahlaamalla ja löysin heti tunturisolasta laskevan puron. Tässä kohtaa metsä oli aika synkkää kuusikkoa ja jotenkin tuntui siltä, että karhut saattaisivat pitää tällaisesta metsästä. Siksipä lauleskelin ja viheltelin välillä kulkiessani. Kohta alkoi taas vaihteeksi satamaan, kun ylitse meni ukkoskuuroja. 

Anterimukkan tupa. 

Anterin sauna.

Anterin mutka. 

Sateessa lauleskellen kulkiessani löysin yhtäkkiä puronvarresta polun, jota ei ollut merkitty karttaan. Tätä reittiä oli luultavasti aika moni vaeltaja kulkenut Anterimukasta Kuikkapäälle tai toiseen suuntaan. Etenin polkua pitkin puurajaan saakka, josta löysin puronvarresta loistavan tasaisen ja heinikkoisen telttapaikan. Pystytin taas asumukseni ja laitoin vaatteet kuivumaan. Huomasin, että tässä vaiheessa leiriytymistoimista oli tullut jo täysin rutiininomaista. Teltan pystyttämiseen ei mennyt enää kuin muutama minuutti, sitten vaatteet kuivumaan, pesulle puroon, veden hakeminen ja ruoan valmistaminen. 

Teltta oli taas kivan tunturipuron varressa. 

Tunturipuro Rovapään ja Sara-Pieran Muurivaaran välisessä solassa. 

Kevyttä kesälukemista. 

Syötyäni aloin seuraamaan idästä lähestyvää synkän näköistä ukkosrintamaan, joka näytti tulevan suoraan kohti. Ukkosen jylinä kuulosti hienolta tuntureiden välissä olevaan solaan kantautuessa. Sade alkoi aivan yhtäkkiä ja todella kovana. Kannoin sateessa kuivamassa olleita vaatteita kiireellä teltan eteiseen suojaan ja syöksyin itsekin suojaan rankkasateelta. Ropina oli melkoinen ja tutkailin kiinalaisen telttani kattoa vuotojen varalta, mutta teltta kesti todella hyvin, eikä vesi tullut sisään missään vaiheessa. Kohta sade onneksi vaimeni, mutta kevyempää sadetta jatkui vielä muutaman tunnin ajan. Luin teltassa sadetta pitäessäni loppuun mukanani olleen Kalle Kniivilän kirjoittaman kirjan "Putinin väkeä". 

6. Päivä 7.8.2016: Anterinjoki - Rovapää/Sara-Pieran Muurivaara - Muorravaarakka n. 9-10km. 

Heräsin aamulla yhdeksältä ja katsoin ulos teltasta. Sää oli pilvinen ja todella sumuinen. Näkyvyys oli niin huono, ettei aurinkoakaan näkynyt sumun seasta. Painuin pettyneenä takaisin makuupussiin, koska tällaisella säällä Kuikkapäälle nousemisessa ei olisi järkeä. Huipulta ei näkisi mitään ja sumussa kulkiessa eksyminen olisi helppoa. Päätin torkkua puoleen päivään asti ja miettiä sitten jatkosuunnitelmaa nähtyäni, mihin säätila kehittyisi. Taivas alkoi kirkastua jo klo 11 jälkeen ja aloin keittelemään aamupuuroa. Sää oli vielä aika pilvinen, mutta ainakaan ei satanut. Telttaa pakatessa huomasin, että teltan pohjaan oli eilisen sateen jäljiltä tarrautunut useita isoja etanoita. Yritin irrottaa etanakaverukset muovista mahdollisimman hellävaraisesti. 

Aamu oli pilvinen ja sumuinen. 

Taas yksi pyykkinaru-viritelmä

Tämän päiväisen etapin aloitus oli ehkä vaellusurani rankin. Jyrkkä nousu kohti Kuikkapäätä lähti kymmenen metrin päästä telttapaikaltani. Nousu oli niin jyrkkä, että välillä sitä täytyi tampata mutkitellen, koska suoraan nouseminen tuntui liian raskaalta. Syke nousi heti maksimiin ja hiki virtasi, vaikka olin lähtenyt tänään matkaan shortseissa ja t-paidassa. Pääsin Rovapään jatkeen huipulle ja näin Kuikkapään huipun edessäni. Yllätyin siitä, kuinka lähellä se jo oli. Eilinen nousu ylemmäs solaan oli tehnyt nousumetreissä varmasti useampia satoja metrejä. Pysähdyin kiikaroimaan loppunousua ylös huipulle. Kuikkapään etelärinne koostuu jylhästä kalliosta, josta ei pääse ylös kuin ehkä kiipeilyvälineillä. Päädyin siihen, että ainoa järkevä reitti oli kiertää hieman lännen kautta, mutta päätin mennä kuitenkin mahdollisimman lyhyttä reittiä. Reitti kiikaroidessani Kuikkiksen etelärinteestä lähti lentoon suurikokoinen haukka varoitusääniä päästäen. En täysin varmuudella pystynyt tunnistamaan haukkaa, mutta luulen sen olleen Piekana. Lintu oli isompi kuin hiirihaukka ja alapuolelta katsottuna väritys oli valko-musta. Lintu kaarteli välillä ylleni ja huusi kimeää varoitusääntä. Haukan kaartelua katsellessa alkoi jälleen kerran satamaan. Tällä kertaa sade oli onneksi vain tihkua ja riitti, kun puin päälle takin ja rinkalle sadesuojuksen. 

Kuikkapään etelä-rinne.

Lähdin tamppaamaan vielä loppunousua ylös Kuikkapäälle. Nousu oli melkoista kivikkoa ja ylemmäs noustessa tuuli yltyi kokoajan. Kohta edessä näkyivätkin jo huipun kaksi valtavaa kivikasaa ja juoksin rinkka selässä loppumatkan niiden luokse. Halasin isompaa yli kaksimetristä kivikasaa ja hihkuin endorfiinipäissäni. Kuikkapäälle nousu tuntui hienolta, koska viime vuonna meillä oli isäni kanssa tarkoitus kiivetä tänne, mutta nolla-asteinen sää ja pari päivää jatkunut vesisade esti silloin nousun huipulle. Kohta tunnekuohu laantui ja istuuduin tuulensuojaan isomman kivikasan taakse. Puin pitkät housut jalkaan, koska tuuli oli ylhäällä todella kylmä. Otin muutaman valokuvan ja poltin huiputtamisen kunniaksi tupakan. Rinkassa oleva konjakkipullo oli jo tyhjä ja päätinkin, että seuraavalla kerralla tälläkin huipulla täytyisi ottaa kaksi ryyppyä. 

Kuikkapään isompi kivipaasi

Ja pienempi kivikasa.

Ja "vuorikiipeilijä"

En viettänyt huipulla varttia kauempaa, koska sää heikkeni kokoajan. Lähdin laskeutumaan mahdollisimman nopeasti alas huipulta, kun huomasin idästä lähestyvän todella synkän näköisiä ukkospilviä. Sade alkoikin kohta todella rankkana ja tuntui, että vaatteet kastuivat läpimäräksi muutamassa minuutissa. Tarkoituksenani oli tänään edetä Kuikkapään huiputtamisen jälkeen tuntureita ja niiden satuloita pitkin Muorravaarakan tuvan tuntumaan, mutta rankkana jatkuva sade sai hetken ajan miettimään paluuta takaisin eiliselle telttapaikalleni. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa, mikä jälkikäteen ajateltuna ei ollut järkevä päätös. 

Sara-Pieran Muurivaaran huipulle päästessä olin jo aivan kastunut ja istuin lepäämään hetkeksi rinteeseen. Energiatkin olivat jo huvenneet, mutta sade oli niin rankkaa, etten viitsinyt alkaa tonkimaan rinkasta syötävää, koska koko rinkka olisi silloin kastunut. Tässä vaiheessa ajatukset kävivät hetkeksi todella syvissä vesissä ja mietin, että miksi lähdin tänne vaellukselle, mitä järkeä tässä touhussa on ja miksi rääkkään tällä tavalla itseäni? Hetken päästä siirsin synkät ajatukset syrjään, kampesin itseni ylös ja rinkan selkään ja jatkoin matkaa. Jaksoin ehkä kilometrin verran eteenpäin, kunnes jouduin istumaan taas Laukkunoskan rinteessä. Olin aivan poikki ja sade jatkoi todella rankkana. Yritin paikata energiavajetta syömällä variksenmarjoja, joita kasvoi rinteessä runsaasti. 

Idästä saapui kunnon saderintama. 

Laukkunoskalta laskeuduin hieman alaspäin ja aloin taas kiivetä, nyt Tiuhtelmapään huippua kohden. Aina välillä pysähdyin syömään variksenmarjoja ja mustikoita, joita olikin Tiuhtelmapään etelärinteessä aivan valtavasti. Maasto Tiuhtelmapäältä kohti Tiuhtelmakuru oli aivan käsittämättömän tiheää risukkoa, josta täytyä etsiä aukkoja ja välillä vain rynniä pusikkojen läpi. Vettä satoi tässä vaiheessa vielä aivan kaatamalla, mutta aurinko alkoi jo hieman paistaa sateen keskellä. Olin aivan väsynyt, mutta yritin pitää mielialaa korkealla laulamalla mieleen tullutta Mikko Alatalon biisiä "aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä. Linnut ne laulaa ja sirkat soittaa, taitaa tulla kesä". Naureskelin ja lauleskelin itsekseni ja raivasin tietä kohti Tiuhtelmakurussa kulkevaa polkua. Aina välillä istahdin rinkka selässä syömään mustikoita, joista tunsin saavani heti hieman energiaa etenemiseen. 

Lopulta saavuin Tiuhtelmakuruun ja ylitin pienen puron. Kun olin löytänyt Muorravaarakkaan kohti kulkevan polun, taukosi sadekin samalla ja tiesin voittaneeni päivän taisteluni. Lähdin laskeutumaan kohti Muorravaarakan tupaa mielessä vain teltan pystyttäminen ja ruoka. Tuvalle saavuttua etsin ensimmäiseksi telttapaikan, pystytin teltan ja söin teltassa ensin kokonaisen suklaalevyn ja puoli pakettia riisikakkuja, ennen kuin aloin keittämään vettä karri-kana ateriaa varten. Kana-ateriakin upposi helposti ja tuntui, että oli vieläkin nälkä. Meinasin keittää vielä puurot, mutta tyydyin muutamaan riisikakkuun. 

Tunsin tarvetta saada jotain kannustusta vieläkin hieman alakuloiseen olotilaani ja lähetin muutaman Whatsapp-viestin ja päivitin päivän etappikuvauksen Facebookkiin. Sen jälkeen kävin peseytymässä Muorravaarakanjoessa ja aloin miettimään, kuinka vaatteet saisi kuivaksi. Läheisellä tuvalla näytti olevan paljon yöpyjiä, enkä viitsinyt mennä täyteen tupaan kuivaamaan läpimärkiä vaatteitani kamiinan lämmössä. Sääskiä ja mäkäriä oli ulkona sateen jäljiltä aivan valtavasti ja päätin siksi jättää vaatteiden kuivaamisen huomisaamuun. Painuin telttaan makuupussiin ja nukahdin saman tien. 

7. Päivä 8.8.2016 Muorravaarakka - Aittajärvi, n. 20km

Heräsin kahdeksalta ja kurkistin ulos teltasta. Ilma oli vieläkin sateisen harmaa ja jatkoin unia vielä tunnin verran. Yhdeksältä päätin, että vieläkin eilisestä läpimärät vaatteet täytyisi saada jo kuivumaan ja viritin teltan naruista pyykkinarun läheisten puiden väliin. Vaatteet kuivuivat aamun tuulessa yllättävän nopeasti parissa tunnissa ja jopa kengätkin tuntuivat yllättävän kuivilta. Keitin nopeasti aamupuuron, join kahvit ja pakkasin viimeistä kertaa leirini. Lähdin talsimaan crocsit jalassa kohti Muorravaarakan tupaa. Crocsit olivat jalassa siksi, että tuvan kohdalla täytyi ylittää Muorravaarakan joki. Muorran vesi oli taas korkealla, kuten viime kesän vaelluksellakin. Viime kesänä ylitimme isäni kanssa saman joen pohjoisempana ja olimme paleltua, kun vettä oli silloin vyötäröön saakka ja lämpötila vain asteen tai kaksi plussan puolella. Nyt joen ylitys oli kuitenkin helppo ja jalkojen kuivaamisen ja kenkien sitomisen jälkeen aloitin nousun kohti Pirunporttia. Päästyäni puurajan yläpuolelle pysähdyin rinteeseen vartiksi katselemaan maisemia ja syömään mustikoita. Kaukana näkyi Kuikkapään helposti tunnistettava huippu ja muistelin vielä eilistä taivallusta ja sen aikaisia olotiloja. Käänsin ajatukset siihen, että tänään näkisin vihdoin Paratiisikurun ja illalla olisin jo Aittajärvellä ja lähtisin ajamaan kohti kotia. Päätin nauttia kaikista jäljellä olevista tunneista. 

Tauolla söin mustikoita, katselin kaukaisuudessa näkyvää Kuikkapään huippua ja muistelin vielä eilistä hullua taivaltani.

Pirunportti

Kuljin Pirunportin läpi ja aloitin nousun kohti Ukselmapään huippua. Olen kahdesti onnistunut kävelemään Paratiisikurun ohi kulkemalla liian pitkälle Pirunportista lähtevää kurua pitkin. Nyt päätin ottaa varman päälle nousemalla heti Ukselmapäätä kohti, josta laskeutuisin sitten Paratiisikuruun. Nousua kiivetessä mietin hetken aikaa jopa Ukselmapäänkin huiputtamista, mutta päätin jättää huipulla käynnin väliin, jotta energiaa säästyisi loppumatkaa varten. Kun Paratiisikuru alkoi vihdoin aueta edessäni, tuli mieleeni ajatus, että olisipa isä nyt mukana. Viime kesän vaelluksella kävelimme isän kanssa Paratiisikurun ohi, emmekä jaksaneet suunnistusvirheen huomattuamme palata takaisin usean kilometrin matkaa. Laskeuduin Paratiisikuruun todella huonoa ja ei suositeltavaa reittiä pitkin Ukselmapäältä päin. Järkevää olisi käyttää jo tallattuja polkuja, ettei rinne kuluisi liikaa. Yritin kulkea kivikkoa pitkin, ettei rinteen kuntta kuluisi painoni alla. 

Vihdoinkin. Osasin sunnistaa Paratiisikuruun vasta kolmanella yrittämällä.

Vaellusreissujen parhaimpia hetkiä ovat ne, kun pudottaa rinkan selästä ja istuu tunturin rinteeseen katselemaan maisemia.

Alas päästyäni otin valokuvia ja ihastelin kuruun laskevaa suurta vesiputousta. Näin tämän kertaisella vaelluksellani kolme erikokoista vesiputousta ja tämä oli niistä suurin. Täytin vesipullon vesiputouksen alta, ennen kuin jatkoin matkaa kohti Sarviojan tupaa. Tästä eteenpäin reitti oli tuttu viime kesän vaellukselta ja eteninkin siksi hyvää vauhtia maisemia katselematta. Sarviojan tuvalle saavuttuani päätin pitää ruokatauon tuvan tulipaikalla. Keitin vettä ja päätin juoda kahvit odotellessani taas yhden karrikana-aterian valmistumista. Syötyäni tuvalta päin tuli kaksi vaeltajakollegaa juttelemaan. Pariskunta oli ajanut Saariselälle Imatralta yli tuhannen kilometrin matkan ja heistä huomasi, että Itäkaira oli heille hyvin rakas paikka. Juttelimme varmaan puolen tunnin verran ja huomasin, että oli todella virkistävää jutella ihmisten kanssa kuuden päivän yksinään vaeltamisen jälkeen. Yksin vaeltaminen ei ehkä pidempään jatkuessaan ole kovin terveellistä. 

Paratiisikuru

Paratiisikurun vesiputous

"Vaeltamisen tarkoitus on se, että saa hätäisimmät asiat pois mielestä".

Hyvästelin juttukaverini, pakkasin rinkkani ja jatkoin matkaa. Tämän päivän taivalta oli jäljellä vielä noin 10 kilometriä. En ehtinyt kuitenkaan kulkea kovin pitkään, kun vastaan tuli tyylikäs ikääntyneempi vaeltaja ilmeisesti poikansa kanssa. Vaihdoimme kuulumiset ja kerroin reitistäni ja totesin, että kyllä tämä seitsemän päivän vaellus taas riittäisi vähäksi aikaa. Vanhempi herrasmies totesi siihen, että "niin, saa hätäisimmät asiat pois mielestä". Ensin vastasin vain, että "niin", mutta tajuttuani miehen sanoman, korjasin että "se on muuten juuri näin". Miehen kasvoille levisi hymy, kun hän huomasi minun ymmärtäneen vaeltamisen tarkoituksen. 

Polku kohti Sarviojan kämppää.

En katkaissut perinnettä, vaan uin taas vaelluksen päätteeksi Suomujoessa.

Loppumatka Aittajärvelle kului tuttua Maantiekurun polkua pitkin syvällisissä mietteissä. Ilta oli jo pimentynyt, kun saavuin Aittajärven kahlaamolle. Fiilis oli mahtava, kun kahlasin viimeisen kerran Suomujoen yli. 

Tapanani on ollut päättää vaellusreissu aina Suomujoessa uimiseen ja niin tein nytkin. Uinnin jälkeen kuljin autolle shortsit ja crocsit jalassa ja puin autosta puhtaat vaatteet päälle. Keitin vielä kahvit, ennen kuin lähdin ajamaan kohti kotia. Kotimatkalla kuuntelin Rion olympialaisia ja mietiskelin vielä juuri kokemiani huimaa seitsemää vaelluspäivää. Kotiin päästyä iloitsin lämpimästä suihkusta, mutta petyin vesijohtoveden makuun, sillä se maistui tunturipurojen raikkauteen verrattuna aivan kauhealta.